Pia edellisessä tarinassaan höynäili muakin kirjoittamaan tarinaa koiraharrastukseni syntyajoilta. Tästä tuleekin sitten pitkä juttu, uskokaa pois, sillä ensi kosketus ja varmaan alkukipinä tähän harrastukseen syntyi jo 1960- luvun alussa. Isäni hankki suomenajokoiran ja lisäksi tätini perheessä oli pitkäkarvainen collie. Siitä eteenpäin perheessämme on ollut aina koiria; pystykorvaa, ajokoiraa sekä beagleja.
Ennen kuin hankin ensimmäisen oman koiran, harrastin jonkin verran metsästystä, lähinnä pystykorvan kanssa. Suoritin jopa linnunhaukkukokeiden palkintotuomarikortinkin sekä kävin beaglen kanssa ajokokeessa. Se koe päättyi kylläkin aika kehnosti, pääsi nimittäin koira sen verran kauas tuomarista ja minusta, että koe piti keskeyttää. Koiranäyttelyt kuuluivat jo silloin elämääni, tosin enemmän katsojan roolissa.
Sen verran vielä palaan ajassa taaksepäin, että on pakko kertoa pieni tarina jolla oli ja on vieläkin ollut vaikutus harrastukseen. Olin varmaan alle kymmenvuotias kun eräs mies tuli silloisen asuinpaikkamme pihamaalle saksanpaimenkoiransa, Karhukorven Pasin(!!) kanssa kyyditsemään lapsia pulkalla. Koira oli iso mutta ystävällinen ja siitä alkoi kaiketi elämänmittainen rakkauteni rotuun. Sen jälkeen mikään muu rotu ei ollut mitään ja aloin haaveilemaan omasta sakemannista.
80- luvun puolivälissä koirakuumeeni kasvoi sellaisiin mittoihin, että ainoa keino selvitä läheskään täysijärkisenä asiasta oli hankkia oma koira. Paradoksaalista sinänsä, koska vuosien varrella olen huomannut, ettei tämä ihan viisasta touhua ole aina ollut ;- ) Joka tapauksessa, toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1986 minä sain ensimmäisen oman koiran kotiin. Ja tämä pitää lukea kirjaimellisesti, koska kasvattaja toi sen kotipihaan asti Nilsiästä. Siitä alkoi jakso elämässä, jota voisi kuvailla aikaa vieväksi mutta ah niin ihanaksi.
Masin kanssa harrastimme pk- jälkeä, suojelua ja näyttelyitä. Lisäksi se jalostustarkastettiin sekä Suomen että Saksan rotujärjestön vaatimusten mukaan. Kaiken hyvän päälle Masi innosti minut hiihtämään sitten armeijavuosien ja eikä tässä vielä kaikki: veljeni ex- vaimo voitti Masin kanssa SM- kultaa naisten pikamatkalla vetomestaruuskisoissa. Kaiken tämän lisäksi innostuin opettelemaan sakemannien esittämistä näyttelyissä sekä harrastamaan suojelun maalimiehenä olemista. Siitä voisi joskus kertoa ihan oman otsikon tarinoita.
Masin jäätyä eläkkeelle aloin miettimään seuraavaa koiraa ja jostain syystä halusin pienen koiran. Mielessäni oli pari vaihtoehtoa, mutta päädyin kuitenkin australianterrieriin muutamien seikkojen ansiosta. Edellä mainittu veljeni ex- vaimo oli hankkinut ensimmäisen hovawartin Ingrid "Mimmi" Salolta, joka kasvatti myös ausseja. Mimmin käydessä Oulussa hänellä oli aina mukanaan vähintään yksi aussi. Rotu ja ko. yksilöt herättivät mielenkiintoni ja lopullinen varmistus tuli kesällä -95, kun olin Tornion näyttelyssä. Sakemannikehän jälkeen menin katsomaan aussikehää, jossa oli myös Mikin kasvattaja. Samalla kun juttelin kasvattajan kanssa, kyykistyin rapsuttamaan narttua jota laitettiin kehäkuntoon. Iloinen Veera- narttu ryhtyi oitis nuolemaan huuliani ja naamaani, kääntyi poispäin ja aivasti. Sen jälkeen sama uudestaan ja hetken ihmeteltyämme asiaa, kasvattaja vilkaistuaan minua naurahti: sun viikset kutittaa koiraa. Totesin välittömästi että haluan tästä nartusta pennun!
Mikin jouduin hakemaan 10 km:n päästä kotoa! Rankkaa mutta antoisaa, kuten kuluneet vuodet ovat osoittaneet. Ajatuksena oli, että Mikin kanssa tehdään muutakin kuin käydään näyttelyissä ja niinpä aloitin erään ystäväni houkuttelemana agilityn. Koiran ollessa kaksivuotias aloitimme kisauran, jonka aikana nousimme 3- luokkaan ilman mainittavampaa menestystä. Sen ohessa kävimme näyttelyissä ja Mikistä tuli muotovalio 2,5- vuotiaana. Seuraavaksi lähdimme valloittamaan Ruotsia: minä vanha konkari ilmoitin Mikin Ruotsin näyttelyyn valioluokkaan ja sen seurauksena koira sai ensimmäisen CACIBin, mutta ei sitä himoittua Ruotsin serttiä! Toki viikkoa myöhemmin tilanne oli toinen ja kotiin palasi S MVA ;- ) Seurauksena eka reissusta oli se, että nälkä kasvoi syödessä ja maailmalle oli määränpäämme. Erään ystäväni kanssa kävimme ensimmäisen Välimeren reissun, josta tuliaisina oli sertit ja CACIBit sekä Monacosta että Ranskasta. Paria vuotta myöhemmin Piakin innostui yhdistetystä loma- ja näyttelyreissusta samalle suunnalle ja sieltä tuliaisina oli viimeinen CACIB ja Kans MVA- titteli.
Samana vuonna kun olin ensimmäistä kertaa Välimeren maisemissa, Masi kuoli. Ikävä ei ottanut laantuakseen ja niinpä taloon asteli Hugo- herra. Hugon jouduin hakemaan lähes 20 km päästä kotoa, joten rasitus oli vallan suuri. Suunnitelmat Hugon osalta olivat korkealla, samoin tavoitteet. Ikävä kyllä toispuoleinen lonkkavika latisti suunnitelmat eikä pk- ura lähtenytkään käyntiin. Harjoittelimme kyllä jälkeä, mutta siihen ei tuntunut olevan ainesta joten siirryimme hakuun. Sekä henkilö- että esinehaku olivat Hugon mielestä paljon hauskempaa, mutta kokeisiin asti emme koskaan päässeet, enemmän omaksi iloksi harrastimme. Agility sitä vastoin on osoittautunut meille sopivaksi lajiksi ja alkukankeuksien jälkeen nousimme 3- luokkaan. Olen kyllä vakavasti harkinnut Hugon siirtämistä eläkkeelle ja katsotaan josko löytyisi jokin "eläkevirka" vielä eläväiselle otukselle.
Summa summarum, 20 vuotta on kulunut koiramaailman ihmeitä ihmetellessä ja aivan valtavasti olen nähnyt, kokenut, oppinut ja huomannut etten juurikaan paljoakaan tiedä vielä. Senpä takia olen ajatellut jatkaa vielä harrastuksen parissa ainakin toistaiseksi. Nykypäivän ilmiö ainakin työelämässä kun tuntuu olevan, ettei mikään ole pysyvää. Jos nyt ainakin parikymmentä vuotta vielä lisää harrastuksen parissa ja sen jälkeen uusi välitilinpäätös?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti