Arvaa rotu osa 2

Päätettiin Pian kanssa osallistua mekin kisaan, koskapa muut eivät ole vielä halunneet/jaksaneet/ehtineet/uskaltaneet/viitsineet/osanneet/tahtoneet jakaa ajatuksiaan meidän kanssa ko. rodun tiimoilta.

Meidän mielessä ovat kummitelleet kolme eri vaihtoehtoa: 1. Pateniemen paimenkoira: muuten aivan erinomainen vaihtoehto ja arvaus, mutta mieltä jäivät kaihertamaan liian pitkien korvien lisäksi ympäristö jossa kuva on otettu. Kuten ehkä jotkut tietävät, Pateniemi on Oulun pohjoinen kaupunginosa, kuulunut joskus muinoin Haukiputaan kuntaan ja on tunnettu muun muassa kirjailija Joni Skiftesvikin merihenkisistä novelleista. Kuten voidaan havaita, kuvassa ei näy pilkahdustakaan merestä. Siispä vaihtoehto 1 on hylättävä pois.

Vaihtoehto 2 on karkeakarvainen keskikaljan noutaja: erinomainen arvaus, jos ajatellaan kuvaa jossa selvästi erottuu koiran karkeahkon näköinen karva sekä noutajille tyypillinen, innokasta palvelualttiutta kuvastava riemumielinen ilme. Mutta, ja tämä on suuri mutta: valitettavasti koiraa silittäneenä totesimme kuvan valehtelevan, sillä koiran turkki oli varsin pehmeä. Toinen epäilyttävä asia liittyy vihjeeseen, jossa puhutaan koiran olevan eteläeurooppalaista alkuperää. Kaikkihan me tiedämme että sielläpäin ei juoda keskikaljaa vaan viiniä sekä muita rypäleperäisiä juomia, joten hylättävä on tämäkin vaihtoehto(voi harmi!)

Vaihtoehto 3: italianajokoira. Perusteluina voidaan mainita muutama seikka, jotka kaikki tukevat annettuja vihjeitä. Ensimmäinen peruste on jo nimen alkuosassa( Italia), toisena mainittakoon roturyhmä( ajavat koirat), kolmantena meillä oli ilo ja kunnia olla todistamassa suomalaista koira- ja agilityhistoriaa juhannuksena Rokuan kauniissa maisemissa, jossa rotu suoritti ensiesiintymisen agilitykentillä. Bonusmainintana kerrottakoon että Pian sisko perheineen omistaa tämän koiran, joten ehkä meidän arvausta ei voida pitää kilpailukykyisenä, vaan joudumme hylkäämään oman arvauksemme. Todella harmittavaa, sillä olimme varanneet oikein arvanneille kahden hengen lomamatkan Havaijille...

Pasi

Pientä ruikutusta

Tällä viikolla olen soittanut kolmena eri päivänä eläinlääkäriin varatakseni aikaa Kampin silmäpeilaukseen, vasta-ainetesteihin ja DNA -näytteenottoon. Ongelmia tuotti lähinnä tuo DNA -näyte. Näytettähän siis tarvittaisiin Ländereiden epilepsia -tutkimukseen. Aluksi kyseltiin virallista kaavaketta, mikä olisi pitänyt täyttää näytteenoton yhteydessä. Kun selvisi ettei sellaista tarvittu, niin ongelmaksi (minulle!) muodostui se, että näytteenotto maksoi normaalin toimenpiteen hinnan, mikä oli yli kaksi kertaa enemmän kuin toisella oululaisella ELL -asemalla toimenpiteen yhteydessä. Kun silmäpeilauksen, vasta-ainetestin ja passin yhteishinnaksi tuli yli 140€, niin alkoi tulevan työttömän lompsan nyörit kiristymään.
Jos vielä tälle vuodelle tulee asiaa ELL:iin niin tiedänpä minne koiriani kiikutan, jotta se DNA:kin saadaan otettua.

Muuten ollaan toivuttu juhlahumusta ja syksyn pimeistä, kylmistä ja märistä keleistä. Agilitya ollaan keretty tällä viikolla reenaamaan kerran ja sunnuntaina olisi mittelöt Keminmaassa. Työttömän arki koittaa ensi viikosta lähtien. Positiivista sinänsä, me päästään reenaan!

En nyt tiedä oliko tämä PIENTÄ ruikutusta, mutta ruikutusta kuitenkin.

-Pia-

Arvaa rotu

Tässäpä teille aivojumppaa! Minkä rotuinen on kuvan koira? Oikein arvannut saa palkinnoksi äärettömän hyvän mielen! Vinkki 1: Kyseessä on eteläeurooppalainen rotu. Vinkki 2: Juoksee halukkaasti ja mielellään metsässä Vinkki 3: Juhannuksena Rokualla tämä rotu teki debyytin agilitykisoissa.

Vastaukset pyydetään lähettämään tämän lehden konttuuriin syyskuun 24. mennessä.

Valmisteluja sekä treeniä

No nythän on niin, että Pian viikko on täyttynyt ihan tykkänään valmistujaisjuhlien alkutöistä(siivousta, siivousta ja siivousta) sekä palkallisesta työstä. Minulle sitten on langennut treenaajan osa, olen minäkin ihan pikkusen yrittänyt auttaa siivoiluissa ainakin olemalla pois tieltä mahdollisimman paljon...)

Tiistaina kävin reenaamassa Sentan kanssa heti töiden jälkeen. Otettiin hieman tekniikkaharkkoja ja kerrattiin myös vanhoja juttuja, kuten lähtöjä ja kontakteja. Katja yllätti heti treenien alkuun kaivamalla esiin kahvit lisukkeiden kera, oli nimittäin tullut kuluneeksi tasan vuosi siitä kun alotettiin eka reenit Sentan kanssa.

Keskiviikon ryhmäreeneissä olikin sitten hieman visaisempia juttuja harkan aiheena. Ideana oli testata koiria esteiden ohituksissa ja muilla meni varsin mallikkaasti, mutta meillä Sentan kanssa oli ongelmia pitkän kuljetuksen jälkeen lopulla rataa. Hugo oli mukana , mutta tällä kertaa sai tyytyä katsojan rooliin. Kampi nukkui kotona vatsa täynnä evästä Pian ollessa iltavuorossa. Ajattelin että Hugon haukkumisessa on muilla kestämistä eikä siihen enää kuorolausuntaa tarvita.

Tämä päivä on taisteltu kylmyyttä, kurjuutta ja vesisadetta vastaan. Oli kunnon syksyinen keli eikä paljon ole naurattanut kun ilta seitsemän jälkeen on niin pimeää, että lamppua tarvitaan. N-elikot katoavat pimeyden syliin iltalenkille. Elkää ihmetelkö jos ei pariin päivään kuulu mitään uutta, ollaan eksytty..

Viikonlopun raportointia

Lauantaina kisailtiin agilityn merkeissä. Aamulla klo 9 kisapaikalle. Ilmoittautumiset ja lenkkeilyä lähimaastossa. Pasi aloitti seuramestaruuden jahtaamisen Sentalla. Senta kävi hieman kuumana ja karkasikin heti lähdöstä. Toinen rima alas, puomin kontaktivirhe, putken ohitus ja viimeinen rima. Radalta siis tulos 20.

Kampin seuramestaruusrata meni hieman "puihin". Hieno pujottelun aloitus avokulmaan, mutta ei sitten kestänyt minun hieman rajua puolenvaihtoa pujottelun lopussa. A -esteen jälkeisessä tilanteessa valitsi sitten väärän hypyn, koska en ollut sitä oikeassa paikassa näyttämässä.

Hugon seuramestaruusrata oli hieno. Pieni ohjaajan kämmi esti kuitenkin Hugon pääsyn pokaaleille. Pasi siis kiilasi Hugon eteen sen ollessa juuri hyppäämässä. Tästä siis riman pudotus ja tulos 5.

Toiselle radalle Senta lähti hieman rauhallisemmalla mielellä. Kuunteli kontakteilla loistavasti, eikä pudotellut rimoja. Tuloksena oli kuitenkin hylky, koska Senta kerkesi sujahtaa putken väärään päähän. Kampin ja Hugon toiset radat menivät hyvin. Molemmat 0 tuloksella maaliin Hugon ollessa 3. ja Kampin 5.

Kotona oltiin klo 19.30. Koirien syöttämisien ja iltapisuttamisien jälkeen meitsi oli valmista kauraa höyhensaarille.

Sunnuntaina sovittiin Oululaisten länderistien kanssa lenkkeilystä. Tavattiin Sanginsuun kangasmaastoissa mitä parhaimmassa syys säässä. Mukana oli 5 länderiä ja kaksi muunrotuista. Nuorin lenkkeilijä oli vasta 12 viikkoinen länderin alku "Lenni" ja arvatkaapa kenellä nousi taas kuume tästä pienestä reippaasta hurmurista?!? Ai että se tuoksuikin niin hyvälle...

Kampilla oli taas homppeli vaihe päällä. Raukka yritti iskeä Paavoa minkä ehti ja Paavo ei oikein tykännyt, koska yritti viritellä silmäpeliä Amandan kanssa. Oikea kolmio draama... Silti, mukavaa oli ja seuraavan kerran tavataan toivottavasti Piknikin merkeissä lokakuussa.

-Pia-

Suunnitelmissa eläinlääkärissä käyntiä

Kampi olisi tarkoitus viedä tässä lokakuun aikana silmäpeilaukseen, vasta-aine testeihin ja DNA -testeihin. Edellisestä silmäpeilauksesta on kulunut kohta 2 vuotta ja olisi syytä tarkistaa kaihin tilanne. Kampin elämään kaihi ei ole vaikuttanut mitenkään. Tuntuu, että näkee jopa paremmin kuin meidän silmäterveet koirat. Vasta-aine testeihin mentäs sen takia, että jospa vaikka innostustas ensi kesänä näyttelyihin ja agilityyn ruottin tai norjan puolelle. DNA -testi on tarkoitus ottaa, koska kromfohrländerit osallistuvat epilepsia tutkimukseen ja tutkimukseen tarvitaan myös terveitä koiria.

Aikaisemmin jossain jutussani mainitsinkin, että itselläni on epilepsiasta omakohtaisia kokemuksia ensimmäisen koirani "Roopen" kohdalta. Vieläkin puistattaa 11 vuoden jälkeen, kun ajattelen hätääntynyttä koiraa rajun kohtauksen aikana ja sen jälkimainingeissa. Mitkään lääkkeet eivät auttaneet Roopen kohdalla ja niinpä nuori koira jouduttiin päästämään pois tuskistaan. Tokihan läheskään kaikilla koirilla epilepsia ei ole näin raju ja se on lääkkeillä hoidettavissa. Tämän omakohtaisen kokemukseni jälkeen olen valmis antamaan kaiken voitavan panoksen sairauden tutkimiseen ja toivottavasti sen ennaltaehkäisyyn.

Kiitän suuresti "yläkerrassa asuvaa herraa" siitä, että n-elikko -lauma on säästynyt epilepsialta ja laitan kädet kyynerpäitä myöten ristiin, että minun ei tarvitsisi enään koskaan kokea kyseistä sairautta.

-Pia-

Vanhan kertausta

Nyt kun kisaviikonlopusta on kulunut muutama päivä, uskaltaa jo katsella hieman taaksepäin. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua sunnuntaiaamuna, kun tulin kisapaikalle hieman ennen yhdeksää. Sentan omistaja Katja oli kuumeessa ja niinpä minä suoritin kaikki normaalit toimet eli alkulämmittelyn ja koiran viritykset yksin. Toki saimme lenkille seuraa seurakaverista, jolla on kaksi bortsua. Siinä kisaavat koirat saivat hyvän lämmittelyn kun juoksivat niityllä kilpaa.

Hieman ennen ensimmäistä starttia kun kävin rataa ajatuksissani läpi, pukkasi päälle hillittömän jännityksen. Jalat tuntuivat olevan täynnä lyijyä ja hyvä etteivät tärisseet jännityksestä. Liekö vaikuttanut itse ratasuoritukseen, koska tuntui ettei pääse yhtään eteenpäin. Parissa kohtaa olin myöhässä, jolloin ratasuunnitelma kärsi ja sen myötä myös ohjaus. Videolta asian huomasi selvästi. Olin kuitenkin tyytyväinen päästyämme eka kertaa maaliin asti ja pahin jännityskin tuntui katoavan sen myötä.

Toinen rata näytti tosi mukavalle mennä ja tunne vahvistui rataantutustumisessa. Varsin selkeä profiililtaan ilman mitään "tarpeettomia" ansoja. Myös tällä radalla eka rima pysyi ylhäällä(vakiovirheemme harkoissa) ja koira kuunteli sekä irtosi varsinkin putkiin tosi hyvin. Kontaktit olivat loistavat ja kepit menivät myös hyvin. Koska Senta irtosi putkiin hyvin, en ehtinyt lopussa aivan siihen paikkaan mihin olin suunnitellut. Sen seurauksena jouduin käskemään toiseksi viimeiselle hypylle eri tavalla kuin olisin halunnut ja puomille menoa pelätessäni Senta hyppäsi hieman liian kaukaa tiputtaen riman. Se ei kuitenkaan mieltäni haitannut vaan olin tosi riemuissani maaliin päästyämme. Videolta katsottuna ei voinut muuta kuin ihastella Sentan tyylikkään rauhallista menoa!

Tänään harkoissa oli jälleen vanha Senta mukana kuvioissa eli ei meinannut millään rauhoittua radan alussa. Muutaman "turhan" yrityksen jälkeen päätimme pitää viilenemistauon ja otimme alun uudestaan. Tällä kertaa palaset loksahtivat kohdalleen ja saimme harjoituksen onnistumaan halutulla lailla. On kyllä hienoa huomata, että lähes joka kerta reenatessamme tulee jotain uutta esille ja toisaalta huomaa aina pientä edistystäkin tapahtuneen. Vielä kun malttaisin itse ensin ajatella ja sitten toteuttaa ajatukset!!

Taas on puoli viikkoa kulunut enemmän ja vähemmän agilityn merkeissä; sanoissa, ajatuksissa ja teoissa. Siinäkin mielessä otsikko kertoo kaiken ja lauantaina homma jatkuu samoissa merkeissä seuran mestaruuskisojen osalta. Raportti niistä kisoista valmistunee alkuviikosta.

Pasi

Toko kuulumisia

Syyssiivouksien lomassa kerkesin hieman tokoilemaan Konstan ja Kampin kanssa. Otin Konstan kanssa kaukokäskyjä ensimmäisen kerran niin, että laitoin makupalan koiran taakse. Ensimmäiseksi kerraksi meni ihan hyvin. Konstalle on tullut aikoinaan opetettua peruuttaminen ja se näytti tulevan voimakkaasti esille seisomaan nousussa. Avoimen luokan liikkeistä kaikki muut liikkeet paitsi kaukokäskyt ja hyppy alkaisivat olla kondiksessa. Paikallaolo on myöskin täysi arvoitus, sillä ainakin alokasluokan paikallaolo oli Konstalle aivan kamalaa. Kerran yhdessä kokeessa Konsta nousi paikallaolosta. Ja koska tiesi, että se on kiellettyä, se hiippaili muina miehinä vieressäni seisovan miehen luo vienosti häntää heiluttaen. Oli siinä naurussa pitelemistä.

Kampin seuraamisessa on tapahtunut selvästi edistymistä. Seuraamista katkeamattomalla katsekontaktilla meni varmaan 30 m. Noutokapula on edelleen tosi kiva leikkikalu, vaikka en olekkaan Kampin antanut sillä leikkiä. Herrasta on tosi hauskaa kun noutokapula otetaan esille, ottaa sen mielellään suuhun, mutta ei edelleenkään suostu pitämään sitä sekuntia kauempaa suussaan. Tarvitaan siis hurjasti paljon enemmän toistoja ja vielä enemmän kärsivällisyyttä noudon opettamiseen.

Tavoitteena siis olisi tämän vuoden puolella saada Konstan liikkeet sille mallille, että voitaisiin lähteä kisamaan. Jos vaikka katselisi jonkun "lepsun" tuomarin arvostelemaan vanhuksen "vanhanaikaisia" liikkeitä. Kampin tokotavoitteet jääkööt arvoitukseksi niin teille kuin itsellenikin.

-Pia-

Taistelua piirimestaruuksista

Aamuni alkoi jo klo 4.30. Hullua sunnuntai aamuna, mutta kun täytyi. Nimittäin mennä töihin. Koko aamun oli mahassani pientä kutinaa, sillä jännitti Pasin ja Sentan puolesta, miten heillä kisat menisivät. En siis päässyt itse tapahtumaa todistamaan, joten oli niiiin turhauttavaa odotella töissä tuloksia. Vihdoin Pasi soitti ja kertoi tulokset. Sentalle ensimmäinen tulos 1-luokasta. Jahuu, mahtavaa! Pari rimaa oli tullut alas, sekä muurin palikat. Tästä oli hyvä jatkaa toiselle radalle. Ja kutina vaan mahassani kasvoi. Eikä olotilaani edes helpottanut se, että töissä oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Vihdoin sain tietooni toisenkin radan tulokset. Vielä upeemmin oli mennyt kuin edellinen rata, sillä vain yksi rima oli tullut alas radalta(toiseksi viimeinen).

Näiden iloisten kuulumisten jälkeen oli aika alkaa "tappamaan aikaa" töissä. Surffailua eri blogeissa, foorumeissa, kotisivuilla, kellon katselua, kaffittelua, taas surffailua samoilla sivuilla jne. Vihdoin kello löi 13.30. Äkkiä kotiin vaihtamaan vaatteet ja menoksi kisapaikalle. Aamun jännityksestä oli vielä hitunen jäänyt jäljelle omillekkin radoille, joten jonkinlainen lataus oli päällä. Eka rata oli hyppyrata. Pasi meni Hugolla ennen minua. En tiedä, eikö viime torstain osteopaatin käsittely ollut auttanut vai vedättikö Pasi, mutta rimoja tuli alas 3 kpl ja pituuden kaato. Kampilla toinen rima alas, koska yritin kääntää koiraa tiukasti, mutta tietysti onnistuin heiluttelemaan käsiä väärässä paikassa väärään aikaan. Lisäksi vielä pujottelu virhe, koska seisoin paikallani kuin puupökkelö ja yritin jollain taikasanalla saada koiran pujotteluun.

Toinen rata oli agilityrata. Pasille ja Hugolle hylky. Puomin jälkeen olisi pitänyt mennä hypyn kautta putkeen, mutta Hugo päätti oikaista ja sukelsi puomilta suoraan putkeen. Rimoja ei tältä radalta tullut alas kuin okseri. Ennen radalle menoa olin päättänyt, että nyt en yritä tehdä väkisin tiukkoja käännöksiä vaan annan koiran hypätä "luonnollisesti". Radalta yksi rima alas. Olin tähän rataan hyvin tyytyväinen. Kohtalaisen nopeat kontaktit, muutama vaikea paikka meni hyvin eikä ylimääräisiä pyörimisiä. Jalkanikin toimivat kohtuullisen hyvin.

Hieman mieltäni kaihertaa kuitenkin se, ettei vieläkään yhtään nollaa kasassa tavoitteeseemme (2007 SM). Taitaa olla tuo tavoite päässäni niin vahvana, että emme niitä nollia saakkaan. Seuraaviin kisoihin olenkin päättänyt lähteä rennoin mielin, ilman nolla -ajatusta takaraivossa. Katsotaan pystynkö.

-Pia-

Enemmän ja vähemmän aarteita

Olen tässä pari vapaapäivääni siivoillut talon kaappeja. Eilen kävin läpi vaatekaapit heittäen roskiin 1,5 säkkiä vanhoja kauhtuneita vaatteita. Tänään oli vuorossa lipaston- ja tietokonepöydän kaapit sekä yksi hylly. Kamalaa mitä ihminen säilyttää laatikoissaan. Mä ainakin olen sellainen kaiken hamstraaja tyylillä "eihän sitä tiedä jos joskus tarvii". Nyt yritin tyhjentää kaappeja hokemalla itselleni "Tarvitko tuota OIKEESTI!"

Löytyi laatikoista aarteitakin. Mm. ensimmäisen koiran paperit ja kilpailukirja, Kampin kasvattajan antamia pennunhoito -ohjeita, kauan kadoksissa olleet ohennus- ja tassukarvasakset sekä paljon ihania valokuvia. Useita kertoja havahduin myös lukemasta vanhoja päiväkirjoja ja kirjeitä.

Ilta onkin sitten pyhitetty koirille, sillä agility reenit kutsuvat. Juu, taas, mutta ei me oikeesti näin usein reenata. Ehkä pitäisi....

-Pia-

Treeniä, treeniä

Pari päivää on mennyt kirjaimellisesti agilityn merkeissä. Sunnuntaina treenailtiin. Kampille tehtiin "helppo" takaaleikkauspätkä, mikä osoittautuikin vaikeaksi. Pasilta laitettiin lantio liikkeelle harjoittelemalla Sentalla edestä ohjausta yhdellä putkella. Senta, Hugo ja seurakaverimme menivät radanpätkän, jossa oli takaaleikkauksia ja kontakti-esteitä. Konstalla lopuksi hieman tokoilin (mikä oli ehkä virhe, koska herra oli täpinöissään agi-esteistä).

Eilen olimme naapuriseuran epävirallisissa. Menimme sinne klo 18 ja kisat loppuivat klo 22. Olipa pikkasen porukkaa. Oliskohan syynä ollut ensi viikonloppuna järjestettävät piirimestaruus -kisat? Pasi meni Sentalla. Radat olivat varsin mielenkiintoisia(lue: vaikeahkoja) tämänhetkiselle taitotasolle, mutta suurimmaksi osaksi rata sujui kohtuullisesti. Ohjaajan ajatus oli joko liian nopea, jolloin Senta kääntyi liian aikaisin esteellä ja aloitti esteiden uudelleen järjestelyn tai ohjaaja oli liian myöhässä jolloin Senta ehti mm. pyörähdellä esteiden edessä tai hakea vauhtia rataankuulumattomien esteiden kautta. Kampilla harjoittelin kontakteja. Tuollaisissa tilanteissa on hyvä harjoitella, sillä koirallehan se on täysin kisatilanne. Eka radalla tuli puomin hyvin alas, nappas siellä olevan makupalan ja odotti lupaa jatkaa matkaa. A-esteellä ei ollut makupalaa, mutta tuli hyvin alas. Eka radalta olin siis tyytyväinen kontakteihin. Toisella radalla jäi sitten himmailemaan puomille, vaikka makupala odotteli alastulolla. A-este oli taas hyvä. Meille taitaa nuo kontaktit olla ikuinen ongelma. Kerran kun väärin opettaa, saa siitä sitten kärsiä!

Tänään ollaan vastapainoksi otettu rennosti. Nukuttu päikkärit ja töllötetty TV:tä. Nyt lähen kaffin keittoon

Seikkailua sotilasalueella

No niin, nyt kun on historiat puitu, voidaan siirtyä ajankohtaisiin asioihin.

Tässä meidän lähellä menee Hiukkavaaran sotilasalueen raja. Hiukkavaarassa ei ole ollut sotilaita n. 10 vuoteen, mutta usein alueelta kuuluu pauke. Alueella on ampumarata, jossa soltut varmaan käyvät harjoittelemassa. Olen siellä joskus käynyt koirien kanssa lenkillä, mutta en ole uskaltautunut kovinkaan kauas, koska metsä on täynä SEIS-STOP -varoituskylttejä. Tiedän kuitenkin, että siellä kulkee paljon koiran ulkoiluttajia, lenkkeilijöitä ja crossi- ja maastopyöräilijöitä. Viime syksynä meinasimme kaverini kanssa eksyä sinne, koska alkoi hämärtää tosissaan ja emme löytäneet tietä "ulos". Alue on nimittäin niin kuin labyrintti, polkuja ja hiekkateitä ristiinrastiin.

Työkaverini kertoi käyvänsä siellä miehensä kanssa sauvalenkeillä. Kyselin uteliaana heidän kulkureittiään ja mielessäni ajattelin, että josko minäkin uskaltautuisin sinne. Niinpä sitten eilen suunnistimme kohti ampumarata-aluetta.

Ensimmäinen kyltti tuli vastaan jo heti alueelle päästyämme. Se oli sellainen info-kyltti, joka näytti missä kohti olemme ja missä on ampumarata-alue. Eteenpäin, sano mummo lumessa. Seuraava kylttissä luki ”SEIS-STOP olette ampumarata alueella”. Mielessäni toistin työkaverin sanat, ettei kylteistä tarvinnut välittää. Hieman epäröiden jatkoin matkaa. Kohta eteeni tuli toinen samanlainen kyltti. Taisipa siinä olla puhelinnumerokin, mihin voi soittaa ja tarkistaa ampuma-ajankohdat. Sitten olin saada laakin, kun Kampin kohdalta ojasta lähti sorsa lentoon. Suusta pääsi tahaton volahdus ja sydän hakkasi tuhattajasataa. Taisinpa olla aika jännittynyt. Viimeisessä kyltissä jonka minä näin, varoitettiin räjähtämättömistä kranaateista ja harha-ammuksista. Samassa näinkin ampumaradan vallit. Uskallukseni loppui siihen ja käännyimme takaisin.

Sen verran seikkailumieltä vielä löytyi, että kuljimme takaisinpäin hieman eri reittiä. Matkalla näimme upeita hiekkadyynejä ja solttujen poteroita ja juoksuhautoja. Olisipa muuten upeat hakumaastot, valmiit umpipiilot ja kaikki. Välillä kävi mielessä, että mennäänköhän oikeaan suuntaan, mutta rakenteilla olevalta asutusalueelta kantautuva kavinkoneen ääni helpotti oloani. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun tupsahdin tutulle pururadalle. Jännitystä elämään voi siis järjestää tälläkin tavoin.

-Pia-

Koirahistoriaa, part 2

Pia edellisessä tarinassaan höynäili muakin kirjoittamaan tarinaa koiraharrastukseni syntyajoilta. Tästä tuleekin sitten pitkä juttu, uskokaa pois, sillä ensi kosketus ja varmaan alkukipinä tähän harrastukseen syntyi jo 1960- luvun alussa. Isäni hankki suomenajokoiran ja lisäksi tätini perheessä oli pitkäkarvainen collie. Siitä eteenpäin perheessämme on ollut aina koiria; pystykorvaa, ajokoiraa sekä beagleja.

Ennen kuin hankin ensimmäisen oman koiran, harrastin jonkin verran metsästystä, lähinnä pystykorvan kanssa. Suoritin jopa linnunhaukkukokeiden palkintotuomarikortinkin sekä kävin beaglen kanssa ajokokeessa. Se koe päättyi kylläkin aika kehnosti, pääsi nimittäin koira sen verran kauas tuomarista ja minusta, että koe piti keskeyttää. Koiranäyttelyt kuuluivat jo silloin elämääni, tosin enemmän katsojan roolissa.

Sen verran vielä palaan ajassa taaksepäin, että on pakko kertoa pieni tarina jolla oli ja on vieläkin ollut vaikutus harrastukseen. Olin varmaan alle kymmenvuotias kun eräs mies tuli silloisen asuinpaikkamme pihamaalle saksanpaimenkoiransa, Karhukorven Pasin(!!) kanssa kyyditsemään lapsia pulkalla. Koira oli iso mutta ystävällinen ja siitä alkoi kaiketi elämänmittainen rakkauteni rotuun. Sen jälkeen mikään muu rotu ei ollut mitään ja aloin haaveilemaan omasta sakemannista.

80- luvun puolivälissä koirakuumeeni kasvoi sellaisiin mittoihin, että ainoa keino selvitä läheskään täysijärkisenä asiasta oli hankkia oma koira. Paradoksaalista sinänsä, koska vuosien varrella olen huomannut, ettei tämä ihan viisasta touhua ole aina ollut ;- ) Joka tapauksessa, toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1986 minä sain ensimmäisen oman koiran kotiin. Ja tämä pitää lukea kirjaimellisesti, koska kasvattaja toi sen kotipihaan asti Nilsiästä. Siitä alkoi jakso elämässä, jota voisi kuvailla aikaa vieväksi mutta ah niin ihanaksi.

Masin kanssa harrastimme pk- jälkeä, suojelua ja näyttelyitä. Lisäksi se jalostustarkastettiin sekä Suomen että Saksan rotujärjestön vaatimusten mukaan. Kaiken hyvän päälle Masi innosti minut hiihtämään sitten armeijavuosien ja eikä tässä vielä kaikki: veljeni ex- vaimo voitti Masin kanssa SM- kultaa naisten pikamatkalla vetomestaruuskisoissa. Kaiken tämän lisäksi innostuin opettelemaan sakemannien esittämistä näyttelyissä sekä harrastamaan suojelun maalimiehenä olemista. Siitä voisi joskus kertoa ihan oman otsikon tarinoita.

Masin jäätyä eläkkeelle aloin miettimään seuraavaa koiraa ja jostain syystä halusin pienen koiran. Mielessäni oli pari vaihtoehtoa, mutta päädyin kuitenkin australianterrieriin muutamien seikkojen ansiosta. Edellä mainittu veljeni ex- vaimo oli hankkinut ensimmäisen hovawartin Ingrid "Mimmi" Salolta, joka kasvatti myös ausseja. Mimmin käydessä Oulussa hänellä oli aina mukanaan vähintään yksi aussi. Rotu ja ko. yksilöt herättivät mielenkiintoni ja lopullinen varmistus tuli kesällä -95, kun olin Tornion näyttelyssä. Sakemannikehän jälkeen menin katsomaan aussikehää, jossa oli myös Mikin kasvattaja. Samalla kun juttelin kasvattajan kanssa, kyykistyin rapsuttamaan narttua jota laitettiin kehäkuntoon. Iloinen Veera- narttu ryhtyi oitis nuolemaan huuliani ja naamaani, kääntyi poispäin ja aivasti. Sen jälkeen sama uudestaan ja hetken ihmeteltyämme asiaa, kasvattaja vilkaistuaan minua naurahti: sun viikset kutittaa koiraa. Totesin välittömästi että haluan tästä nartusta pennun!

Mikin jouduin hakemaan 10 km:n päästä kotoa! Rankkaa mutta antoisaa, kuten kuluneet vuodet ovat osoittaneet. Ajatuksena oli, että Mikin kanssa tehdään muutakin kuin käydään näyttelyissä ja niinpä aloitin erään ystäväni houkuttelemana agilityn. Koiran ollessa kaksivuotias aloitimme kisauran, jonka aikana nousimme 3- luokkaan ilman mainittavampaa menestystä. Sen ohessa kävimme näyttelyissä ja Mikistä tuli muotovalio 2,5- vuotiaana. Seuraavaksi lähdimme valloittamaan Ruotsia: minä vanha konkari ilmoitin Mikin Ruotsin näyttelyyn valioluokkaan ja sen seurauksena koira sai ensimmäisen CACIBin, mutta ei sitä himoittua Ruotsin serttiä! Toki viikkoa myöhemmin tilanne oli toinen ja kotiin palasi S MVA ;- ) Seurauksena eka reissusta oli se, että nälkä kasvoi syödessä ja maailmalle oli määränpäämme. Erään ystäväni kanssa kävimme ensimmäisen Välimeren reissun, josta tuliaisina oli sertit ja CACIBit sekä Monacosta että Ranskasta. Paria vuotta myöhemmin Piakin innostui yhdistetystä loma- ja näyttelyreissusta samalle suunnalle ja sieltä tuliaisina oli viimeinen CACIB ja Kans MVA- titteli.

Samana vuonna kun olin ensimmäistä kertaa Välimeren maisemissa, Masi kuoli. Ikävä ei ottanut laantuakseen ja niinpä taloon asteli Hugo- herra. Hugon jouduin hakemaan lähes 20 km päästä kotoa, joten rasitus oli vallan suuri. Suunnitelmat Hugon osalta olivat korkealla, samoin tavoitteet. Ikävä kyllä toispuoleinen lonkkavika latisti suunnitelmat eikä pk- ura lähtenytkään käyntiin. Harjoittelimme kyllä jälkeä, mutta siihen ei tuntunut olevan ainesta joten siirryimme hakuun. Sekä henkilö- että esinehaku olivat Hugon mielestä paljon hauskempaa, mutta kokeisiin asti emme koskaan päässeet, enemmän omaksi iloksi harrastimme. Agility sitä vastoin on osoittautunut meille sopivaksi lajiksi ja alkukankeuksien jälkeen nousimme 3- luokkaan. Olen kyllä vakavasti harkinnut Hugon siirtämistä eläkkeelle ja katsotaan josko löytyisi jokin "eläkevirka" vielä eläväiselle otukselle.

Summa summarum, 20 vuotta on kulunut koiramaailman ihmeitä ihmetellessä ja aivan valtavasti olen nähnyt, kokenut, oppinut ja huomannut etten juurikaan paljoakaan tiedä vielä. Senpä takia olen ajatellut jatkaa vielä harrastuksen parissa ainakin toistaiseksi. Nykypäivän ilmiö ainakin työelämässä kun tuntuu olevan, ettei mikään ole pysyvää. Jos nyt ainakin parikymmentä vuotta vielä lisää harrastuksen parissa ja sen jälkeen uusi välitilinpäätös?