Koskien kohinaa ja kauhun lenkki

Aurinkoinen lauantaipäivä sai meidät vihdoinkin liikkeelle katselemaan lähialueen nähtävyyttä. Matkasimme siis eväsreppuinemme Kiimingin Koiteliin koskia katselemaan. Yli 9 vuotta olen asunut n. 15 kilsan päässä noista koskista, enkä koskaan ole paikassa käynyt. No, paikka oli niin vaikuttava, että käyn varmasti toistekkin. Hienoja koskia, joskaan ei näin kesällä kovinkaan suuria, meni ristiin rastiin alueella. Kaksi siltaa kulki saariin. Toinen hieno riippusilta, joka keinahteli mukavasti kulkiessa. Vipua vähän jänskätti, mutta kulki kuitenkin ihan omin jaloin sillan päästä päähän.




Kallioilla oli hyvä juoda eväskaffit, katsella maisemia ja antaa auringon lämmittää. Siinä kallioilla istuessa tuli mieleen, että täällä saa hyvin ladattua kiireellisen ihmisen akut ja rauhoittua vaan kuuntelemaan koskien kohinaa.











Reilu pari tuntia vierähti Koitelilla ja päätettiin lähteä vielä vakkarilenkille Jääliin, jotta pojat saa tehä isommat asiansa. Kuten otsikosta voi lukea, niin aika jännityspainoitteinen oli tämä lenkki ihan kotikonnuille asti. Heti lenkin alussa varikset säikyttelivät meitä (lue: mua) lentämällä yläpuolellamme ja raakkumalla isoäänisesti. Liekö niillä ollut pesä lähellä vai joku raato mettässä, mutta olen kyllä oppinut pelkäämään pesiään vartioivia lintuja. Ja siitä hetken matkaa kuljettuamme, huomasin sahalaidan silmäkulmassani. Rääkäisin niin isolla äänellä ja hyppäsin taaksepäin, että Pasikin "lensi" ilmaan puolimetriä. Iso kyy oli jähmettynyt hiekkatielle ja Vipu melkein kulki sen päältä... muuten koirat eivät edes huomanneet sitä. Sydän tietty hakkasi tuhatta ja sataa ja silmissä vilisi kaikki se mahdollisuus miten olisi voinut käydä. Onneksi selvittiin säikähdyksellä.

Ennen kuin kerettiin tuosta kunnolla selvitä niin, huomattiin vastaan tulevan naisen kahden koiran kanssa. Laitettiin koirat kiinni, mutta nainenpa ei saanut toista tolleriansa kiinni, vaan se jölkytteli suoraan kohti meitä. Heti huomasin sen olevat uros, ja käskin Pasin ajaa sen pois. Ite olin kauempana Kampin kanssa ja Pasilla oli Vipu ja Miki. Onneksi tolleri oli kiltti, ennemminkin sitä kiinnosti mörisevä Vipu, mutta ainahan tuollaiset tilanteet on inhottavia omille koirille. Saavat helposti kimmokkeita ärisemiseen.

Loppulenkistä selvittiin autolle asti ilman sen enempiä kauhunhetkiä, mutta kotimatkalla yhtäkkiä orava juoksi auton alle. Onneksi oli sen verran hitaampi vauhti ja leveempi auto, että orava selvisi tilanteesta, ainakin se juoksi metsään. Loppuillaksi suunniteltiin pysyvämme neljän seinän sisällä ja toivovamme ettei katto tipahda tai seinät kaadu päällemme. Iltalenkkikin tehtiin aivan toisissa maisemissa.

-Pia-

P.S Koitelinkosken kuvia lisää galleriassa